Juustoateria soodavedellä on ihan ok

J

Meidän elämäntapamuutoksesta on melkein 8 viikkoa. Se on laiskoille, mäkkärin työntekijät etunimeltä tietäville, äijille aika pitkä aika. Me ollaan edelleen kaukana optimaalisesta terveellisestä elämästä, mutta haluan selittää miksi se on mielestäni ihan ok.

Ensinnäkin, vaikka me sorrutaan edelleen roskaruokaan ja muihin herkkuihin, ja treeniäkin voisi lisätä, on elämäntapojen ero valtava verrattuna aikaan ennen Ironman-projektiamme.

Heh, välikommenttina tähän, että nyt kun luen tekstiäni, niin kuulostaa vähän siltä, että otin kerran juustoaterian kanssa soodaveden kokiksen sijaan ja sitten kirjotan blogikirjoituksen siitä kuinka kivisen tien olen tullut.

Kovasti on tehty töitä, eikä tää elämä ole helppoa ollut, mutta onnistuin kerran kieltäytymään jälkiruuasta.

Lupaan kuitenkin, että tällä jutulla on pointti. Ja vaikka olen erittäin vaativa itseäni kohtaan, olen silti tyytyväinen, vaikkei me tehdä kaikkea täydellisesti.

Olen viimeisten vuosien aikana kehittänyt monia asioita itsessäni varsin onnistuneesti. Olen saanut päivääni paljon positiivisia rutiineja, jotka liittyy lähinnä luovuuteen, työnteon tehokkuuteen ja selkärangastani tulevan laiskuuden tukahduttamiseen.

En aina ole kuitenkaan ollut kovin hyvä itseni parantamisessa ja syy ei ole ollut tiedon puute. Olen lukenut hyödyllisiä kirjoja ja halunnut aidosti kehittää itseäni viimeiset 6 vuotta, mutta positiiviset muutokset ovat tapahtuneet vasta viimeisen 2 vuoden aikana.

Mulla tämä on johtunut siitä, että ennen halusin kaikki uudet oppimani tavat ja tekniikat heti elämääni. Se ei ollut kovin kestävä tapa. Jaksoin kaikkea hetken ja yleensä luovutin aika nopeasti kaiken muunkin suhteen heti kun yksikin uusi rutiini jäi pois. Tai eipä niitä vielä rutiineiksi voi kutsua jos ne kestää viikon tai pari.

Itseltä hurjasti vaatiminen ja välillä epärealistisenkin korkealle tähtääminen oli osasyynä tuolle kaikki-heti-nyt-mentaliteetille. Nuori ikä saattoi myös mun kohdallani liittyä asiaan.

Tähtään silti edelleen tähtiin ja niiden yli, joka luonnollisesti johtaa siihen, että vaadin nykyäänkin itseltäni todella paljon. Onneksi nyt vanhempana ja virheistä oppineena, on lähestymistapani kuitenkin kärsivällisempi.

Olen tajunnut sen, että oli tahdonvoimani kuinka kova tahansa, on uusien tapojen onnistumisprosentti aivan naurettavan pieni jos vaadin itseltäni niitä hurjia kehitysaskelia heti ja vieläpä monta samanaikaisesti.

Nykyään aloitan hiljaa ja pienillä jutuilla. Mulla ei myöskään ole juuri epäilyksiä itseni suhteen, koska annan kehitykselleni aikaa. Tiedän, että pystyn tekemään mitä vain kun en vain haukkaa liian suurta palaa kerralla.

Tässä on tärkeää myös, ettei yritä kerralla liian montaa asiaa. Tarkoitus on saada uudet tavat yksitellen ja vähitellen muutettua rutiineiksi. Rutiinit tulee selkäytimestä ja niihin ei enää tarvi käyttää energiaa. Kun olen saanut jonkun haluamani tavan rutiiniksi, voin siirtyä seuraavan asian kehitykseen.

Tämä kaikki heijastuu tähän nykyiseen projektiin. Tavoite on kova, vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän nyt mikä on mulle paras tapa kehittyä. Siksi olen varsin tyytyväinen niinkin pieneen asiaan, että otan välillä sen soodaveden juustoaterian kanssa ja että lähden edes ulos kävelemään kun treeniohjelmassa lukee palauttava juoksu.

Se ei johdu siitä että tyytyisin vähempään. Pyrin yksinkertaisesti maksimoimaan onnistumisprosenttini. Se ei ole nopein mahdollinen tapa onnistua, mutta se on varmin.

Tule mukaan meidän matkalle kohti Ironmania! Heitä sähköpostisi listalle, niin me ilmoitamme sinulle aina uudesta blogipostista.