Tästä ei koskaan tule helppoa

T

Elin ennen sellaisessa käsityksessä, että treenaaminen helpottuu joskus. Tai siis, että se ei jossain vaiheessa olisi enää rankkaa. Havahduin tällä viikolla kesken juoksun siihen fiilikseen, että “tää ei ole enää kivaa, eikö tän pitäisi jo vähitellen helpottua”. Ennen tuota päivää ajattelin oikeasti, että kun vaan treenaa tarpeeksi, niin siitä hommasta tulee lastenleikkiä. Enpä kai koskaan ollut ajatellut asiaa sen syvemmin.

Heh, ihan niin kuin 15 vuotta rautaa pumpannut salihirmu ei tyyliin edes hikoilisi enää parin tunnin session jälkeen. Jostain syystä mun käsitys asiasta silti oli tuollainen. En yksinkertaisesti ollut ikinä oikein ajatellut asiaa. Onhan tuo maailman itsestäänselvin asia, että kehittyäkseen pitää jatkuvasti tehostaa sitä treenaamista, jolloin siitä ei ikinä tule helppoa. Se ei silti ollut itsestäänselvyys minulle aiemmin.

Meillä on juoksut aika nopeastikin pidentyneet ja mukaan on tullut esim. spurtteja. Sen oman kehityksen on huomannut palauttavissa juoksuissa, jotka ovat pysyneet samoina koko ajan. Ne päätreenit sen sijaan tuntuu joka kerta yhtä pahoilta, koska ne kovenevat jatkuvasti. Ne reilun kolmen kilsan palauttavat juoksut on kuitenkin merkittävästi helpompia nyt kuin kolme viikkoa sitten. Ihmeen nopeesti sitä kehitystä onkin tullut.

Vielä ei ole ilmeet näin ilosia palauttavienkaan juoksujen jälkeen, mutta tuonne suuntaan ollaan menossa.

 

Toivottavasti tätä muuten lukee edes yksi sellainen ihminen joka ei oikein eläessään ole hirveästi urheillut, jolle tämä ei ole niin itsestäänselvyys. Muuten tää on vähän niinkun kirjottaisin kokeille suunnattuun lehteen kokonaisen artikkelin siitä miten keitetyt perunat on parempia kuin raa’at.

Tämä mun suuri, melkein Isaac Newtonmainen, havahdukseni sai mut samalla automaattisesti kunnioittamaan kaikkia pidemmän aikaa urheilua harrastaneita paljon enemmän. Tekee melkein mieli mennä ottamaan jotain selkeästi hyväkuntoista ihmistä hihasta kiinni ja sanoa että “Hei, näen nyt että olet tehnyt ihan sairaan työn tuon kunnon eteen, respect.”.

En kuitenkaan ehkä halua olla niin creepy, joten sanon sen nyt tässä kaikille urheilijoille: olette koviksia ja nostan hattua kaikelle kovalle työlle, jota jatkuvasti teette.

Tule mukaan meidän matkalle kohti Ironmania! Heitä sähköpostisi listalle, niin me ilmoitamme sinulle aina uudesta blogipostista.